Godless earth

Sademetsästä oli tullut oikea kuollonloukku, chadrojen parhain suojasatama oli kääntänyt selkänsä hoivakeilleen ja näyttänyt uuden puolensa; armottoman ja tappavan. Moni onneton sulkasiipi oli jäänyt loukkuun paikkaan johon oli vetäytynyt pakoon rodworeja. Sabra ei kuitenkaan kuulunut näihin onnettomiin, oli totta että siro tamma oli sademetsässä, mutta se ei ollut pulassa.

Kerrankin tamman pieni koko ja sirous toimivat sen hyväksi, sille ei tuottanut vaikeuksia etsiä tietään läpi tiheän ja sillä hetkellä vetisen kasvuston. Kultaharjaisen oli helppoa käyttää jopa siipiään metsässä, sen siipiväli kun ei kuitenkaan ollut järin suuri. Lisäksi tamma oli viettänyt jo ennen rankkasateita suurimman osan ajastaan sademetsässä, jolloin se oli oppinut tuntemaan kotinsa paremmin kuin moni muu sulkasiipi, näin ollen se pystyi välttämään pahimmat loukot.

Silti Sabra oli huonolla tuulella, hieman jopa poissa tolaltaan, sen kotiin oli tunkeuduttu. Sademetsä oli ylikansoitettu, ennen rodworien valtakautta ja sitä seurannutta sekasortoa metsässä oli tuskin nähnyt ketään muuta päiviin, nyt kaikki sulkasiivet olivat pulassa ja hopeankirjava tamma oli törmännyt jo kolmeen siivelliseen muutaman päivän sisällä.

Lisäksi olivat kaikki kuolleet, ne onnettomat jotka olivat kaatuneet joko tauteihin, väsymykseen taikka johonkin muuhun yhtä paha enteiseen ja tappavaan kyseisessä ympäristössä. Varsat olivat olleet pahimpia, johtuen ehkä Sabran omasta tilasta joka alkoi hiljalleen näkyä tamman sirosta ulkomuodosta. Tuskin maha koskaa kasvaisi yhtä komeaksi ja kookkaaksi kuin joillakin tammoilla, kultaharjainen itsekkin kun oli niin pieni, mutta pian olisi selvää millaista taakkaa tämä kantoi mukanaan.

Ehkä odotus oli myös saanut tamman hormonit sekaisin? Sabra pysähtyi hetkeksi vetämään henkeä, kiroten vatsansa asukkia katkerasti, eikö riittänyt että se pilaisi tamman elämän? Pitikö sen vielä jo ennen syntymäänsä viedä kaikki tämän voimat ja sekoittaa tämän jo valmiiksi sekavan tunnetilat?

/ Aida tänne pj:n kanssa

(Puheenjohtaja tulossa ;D)

Aljaksandr kulki pää alhaalla, turpa vain kahdenkymmenen sentin päässä veden pinnasta. Lähes kaiken maan peittävä vesikerros hankaloitti äärettömän paljon kulkemista, sillä jos ei kaiken aikaa ollut tarkkaavainen ja yrittänyt tihrustaa veden kalvon läpi, missä kohtaa oli pohja, missä meni puiden juuret ja minne ei kannattanut astua.
Chadrojen johtaja oli jo pitkän aikaa kulkenut ristiin rastiin sademetsässä ja yrittänyt pelastaa pelastettavissa olevia. Varsin usein johtajan eksyessä paikalle oli ollut liian myöhäistä. Siellä täällä oli hukkuneita, nääntyneitä ja sairauksien kaatamia. Chadroja ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Mikä painajainen nuorelle johtajalle.
Voisi luulla ettei sotaa, kapinaa ja väkivaltaa pahempaa ollutkaan. Aljaksandr kuitenkin tiesi, että mieliala oli helpompi pitää korkealla, kun vihollinen oli selkeä ja voitettavissa. Mutta kukaan ei voinut luonnolle mitään.
Oli kuin kohtalon ivaa, että vain vähän aikaa chadrojen uuden itsenäistymisen jälkeen tämä rankkasade oli alkanut. Kuuleman mukaan kuitenkaan tilanne ei ollut läheskään yhtä paha rodworien mailla. Täplikäs oli ollut tuohtunut ja äkäinen, tietenkin pirulaiset jollain tapaa onnistuiat välttämään jokaisen onnettomuuden ja vastoinkäymisen kun sulkasiipien piti taistella pelkästään ollakseen olemassa. Nyt tunteet olivat kuitenkin jo haalistuneet, ja ori vain tarpoi eteenpäin ajatuksetta saadakseen suojaan kaiken, minkä pystyi vielä pelastamaan. Suurinta osaa oli neuvottu menemään hylkiöiden maille: Laguunin ja suon turvattomuutta ei tarvinnut edes mainita, ja arokin oli muuttunut petolliseksi mutaliejuksi.

Hylkiöiden mailla mahdollisuus törmätä rodiin oli kuitenkin paljon suurempi, mutta ainakin Felica oli täynnä suojaisia luolia ja piilopaikkoja.
Aljaksandria inhotti se että se joutui turvautumaan niiden alhaisten pettureiden maihin ja neuvomaan laumaansa pakenemaan niiden sekasikiöiden luo. Onneksi kuitenkin suuri osa hylkiöistä ymmärsi pysyä kaukana puhdasverisistä niiden tullessa käymään saastojen mailla.
Aljaksandr oli tunnettu hylkiövastaisuudestaan.

Ori pysähtyi hetkeksi paikoilleen tähyilläkseen ympärilleen josko jossain piilossa olisi joku tulvan uhri, joka ei pystyisi huutamaan apua. Kauaksi aikaa kuitenkaan ori ei voinut jäädä paikoilleen, kylmässä edessä kahlaaminen pidemmän päälle ei ollut terveellistä, eikä paikoillaan pysyminen turvallista, joten matkaa olisi taas kohta jatkettava.
Aljaksandrin huomio kuitenkin kiinnittyi liikkeeseen vähän matkan päässä muutaman suuren puunrungon takana. Hiljainen veden loiske, joka kantautui orin korviin kaikkien muiden luonnon äänien yli kanteli siitä että joku käveli selkeästi vedessä.
"Hei! Tarvitsetko apua?" ori kajautti korotetulla äänellä, huiskaisi märät, vihreät jouhet sivuun ja lähti puiden takana kulkevaa kohti. Ilmeisesti toinen ei ollut pahasti pulassa koska pystyi itse etenemään sademetsän vaikeassa ympäristössä.

Sabra oli juuri lähtenyt uudelleen liikkeelle, sen kuullessa veden loisketta. Oli kulkija kuka hyvänsä tämä ei ollut kovin tottunut sademetsän maastoon. Kuivempanakin kautena maa oli täynnä juuria ja kasvillisuuden peittämiä koloja joihin jalka saattoi helposti juuttua, silloinkin tottumaton kulkija oli vaarassa loukata itsensä. Asia oli täysin toinen nyt kun kaatuessasi saatoit vajota täysin veden alle etkä päästä enää ylös..

Automaattisesti tamman korvat kääntyivät luimuun, oli kulkija kuka hyvänsä mahdollinen kohtaaminen ei olisi ainakaan kultaharjaiselle mieluinen. Varsoista ja tammoista ei ollut välttämättä vaaraa, mutta näinä aikoina ne usein olivat paniikin partaalla taikka muuten stressin murtamia. Omiaan pahentamaan Sabran omaa oloa, sillä se ei voinut auttaa noita hädänalaisia eikä halunnut, jos se jotain oli oppinut niin sen että maailma oli paitsi julma mutta myös kiittämätön paikka. Ja jos tulija olisi ori.. Noh hätä toi esiin täydellisten heikkoudet ja hyvien pahuuden. Sotilaat olivat ainoita joihin siro sulkasiipi koki voivansa edes hieman luottaa, näillä oli tehtävä, päämäärä tämän kaaoksen keskellä. Sotilailla ei ollut aikaa eikä varaa käyttää heikompiaan hyväkseen.

Jatkaen liikettään, nyt hienoisesti pois päin kulkijasta, Sabra kuulosteli tuntemattoman eteenottamuksia epäluuloisesti. Kuten tamma oli pelännytkin toinen suuntasi sen suuntaan. Kultasilmäinen sulkasiipi leuhautti taas siipiensä avulla petollisen latvuston yli, liike tarvitsi enemmän tarkkuutta kuin muilla sulkasiivillä, sillä tamman siivet olivat hieman reissussa rähjääntyneet. Lähinnä epäkelvon emän hampaissa, sen aivottoman kanan ansiosta harmaankirjavan toinen siipi repaleinen.

Sabra aikoi juuri lisätä vauhtia ja mahdollisesti eksyttää tunkeilijan jäljiltään, kun tuntematon puhui. Tamma jähmettyi paikalleen lähinnä hämmennyksestä, se oli kuullut kaikenlaista viime aikoina mutta vielä sille ei oltu tarjottu apua. Pienoinen uteliaisuus nosti päätään, vaikka tietenkin sulkasiipi myös tajusi tulijan olevan ori, mikä sai sen automaattisesti varautuneeksi. Oliko toinen kenties, mahdotonta kyllä, oikeasti pyytteetön kysyessään moista? Vai yrittikö se saada Sabran ansaan?

Hieman epäröiden kultaharjainen kääntyi suuntaan josta veden loiske kuului, lähestyen sitä selvästi uuden päättäväisyyden vallassa, äskeiset haparoivat tauot olivat hävinneet loiskeen ollessa nyt säännöllistä. Kuin marssivalla sotilaalla. Pian kultaiset silmät saivat tuntemattoman myös näköpiiriinsä, eikä näky ollut aivan sitä mitä tamma olisi odottanut. Se ei tuntenut uutta johtajaansa, sillä oli kuullut vain tämän nimen eikä tiennyt tästä juuri muuta, mutta silti toinen kieltämättä onnistui tekemään vaikutuksen.

Silti Sabra oli epäluuloinen, se nosti kasvoilleen mahdollisimman ilmettömän ja etäisen ilmeen, vaikuttava ilmestys tai ei tamma ei silti ollut vakuuttunut.
"Meistä kahdesta luultavasti sinä olet se joka tarvitsee enemmän apua tällä hetkellä." sulkasiipi vastasi tutkaillen tarkasti tulijaa, tämä ei ollut järin korkea edes chadrojen puulla, mutta ei pilkullista oria voinut pieneksikkään kuvata. Lisäksi toisen tavassa kantaa itseään, jopa ilmeisen vaikeassa ja vieraassa maastossa itselleen, oli jotain huomiota herättävää jota Sabra ei voinut täysin nimetä.

Aljaksandr sai suuren, liaanien peittämän lehtipuun takaa silmiinsä melko omalaatuisen sulkasiiven. Ja itseasiassa sulkaisuus ei rajoittunut pelkästään siipiin. Välittömästi johtaja huomasi myös tamman jalkoja peittävä höyhenpuvun, joskin orin silmien katse välähti niistä nopeasti pois.
"Sinulla on itsevarmuutta", Aljaksandr sanoi, ei kohteliaisuutena eikä sarkastisena kommenttina, kunhan vain totesi. Hetken tutkailtuaan tamman rakennetta, tuon kevytta runkoa ja pitkiä, joskin arpien kirjomia, jalkoja täplikäs lisäsi.
"Ja lienet asian suhteen oikeassa. Tuollaisilla kahlaajalinnun jaloilla täällä pärjää ilmeisen hyvin. Ja taidat olla tottunut sademetsään?"
Viimeisen kysymyksen ori heitti täysin kysymyksenä, jokin kultaisen tamman olemuksessa viittasi siihen että se saattoi olla tyyppiä, joka piti sademetsän utuisesta ja hiljaisesta turvasta, mutta toisaalta ensivaikutelma saattoi pettää pahoin.

Aljaksandr ei tuhlannut ajatustakaan sille että tamman mielestä voisi olla kiusallista että vieras, toista sukupuolta oleva hevonen tutkaili sitä näikin avoimesti ja tarkasti. Aljaksandrin huomio kiinnittyi myös tamman siipiin.
"Toivottavasti et ota tätä minkäänlaisena loukkauksena, mutta siipesi vaikuttavat pieniltä. Sademetsä-ympäristössä siitä on tietysti etua, minä en pysty levittämään niitä täällä varmaankaan missään täyteen mittaansa, puut kasvavat niin tiheästi."
Ori tokaisi ja hymyili pienesti.

"Olen Aljaksandr, moni ei välttämättä tunne minua vielä ulkonäöltäni."
Täplikäs vielä esittäytyi. Se ei tiennyt, tiesikö kenties tämä nuori neiti sen identiteettiä vielä, mutta varmisti ainakin että kultainen ainakin nyt ymmärtäisi kenen kanssa puhui. Toisaalta lauman ja sen elinalueiden koosta huolimatta sana levisi aina nopeasti ja odottamattoman usea laumalainen luultavasti tunsi Aljaksandrin, vaikkei täplikäs laumalaisistaan itse tiennyt.

Ori pärskähti vettä sieraimistaan ja jatkoi vielä: "Sopiiko että kuljemme eteenpäin samalla, en mieluusti jäisi seisoskelemaan."

Vieraan neutraali toteamus sai Sabran hämilleen ja hieman epävarmaksi, joskin tamma piti huolen ettei näyttänyt kumpaakaan reaktiotaan toiselle. Lisäksi sulkasiipi kiusaantui toisen tutkivasta katseesta, joskaan ei juurikaan kokenut sitä liian tungettelevaksi. Se tammaa hieman hermostuttikin, toinen ei tutkaillut tätä niinkään uteliaisuuttaan, vaan pikemminkin havannoi kultaharjaista. Kuin tehden muistiinpanoja näkymättömään muistikirjaansa.

Oriin maininta kahlaajalinnusta sai Sabran vilkaisemaan jalkojaan, joihin se oli vuosien varrella tottunut, pitkät jalat kieltämättä olivat tällä hetkellä varsin hyödylliset mutta nuorempana ne olivat tuntuneet lähinnä kömpelöiltä tikuilta. Täplikkään seuraava huomautus sai harmaasiipisen tutkailemaan toista tarkemmin. Siinä missä Sabran siivet olivat tosiaan pienehköt tamman kokoon nähden, toisella asia oli päinvastoin, suuret siivet olisivat olleet korkeammalle oriille mitä luonnollisimmat. Mutta kieltämättä vaikuttavammalta ne näyttivät tämän melko pienikokoisen vihreäharjaisen sulkasiiven selässä. Lisäksi tuntematon oli hämmästyttävän lihaksikas, tavalla joka sai Sabran tuntemaan itsensä häviävän hennoksi perhoseksi vaarallisen ja voimakkaan ampiaisen rinnalla.

Vaarallinen tosiaan oli sana joka oriista tuli mieleen, ei toinen tuntunut olevan tammalle uhkaksi, mutta tämä ei epäillyt hetkeäkään etteikö sulkasiipi osaisi käyttää voimaansa hyväkseen. Toisen lähes kylmän viileä tapa tutkailla Sabraa kuin mitä hyvänsä esinettä, kiinnittämättä juurikaan mielenkiintoa tammaan itseensä siltikkään, oli jopa virkistävää. Harmaankirjavasta tuntui ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan siltä ettei sitä arvosteltu ja tuomittu suoralta kädeltä. Lähes huomaamattaan harmaasiipinen vastasi hienoisesti toisen pieneen hymynpoikaseen.

"Miksi minä sen loukkauksena ottaisin, ne palvelevat käyttötarkoitustaan varsin hyvin." Sabra vastasi levittäen siipensä täyteen mittaansa, laskostaen ne kuitenkin sitten kyljilleen muistaessaan taas toisen siipensä hienoiset vauriot. Vaikkakaan ei epäillyt hetkeäkään etteikö tarkkasilmäinen ori olisi jo sitäkin pistänyt silmälle.
"Kuten varmasti sinunkin, joskin eri ympäristössä, eihän sademetsä lentämistä varten ole tarkoitettukkaan." tamma jatkoi antaen silmiensä taas pikaisesti tutkailla toisen siipiä, joskin niiden täydellisyys saikin kultaharjaisen hieman huonovointiseksi huonojen muistojen palatessa sen tajuntaan.

Täplikkään esittäytyessä Sabra terästäytyi, se tunnisti kyllä nimen, eikä epäillyt hetkeäkään etteikö toinen olisi juuri se joka väitti olevansa. Nyt se ymmärsi mitä oli pistänyt merkille toisesta nähdessään tämän hetki sitten ensimmäistä kertaa; vallan. Silti tieto siitä että se oli nokikkain johtajansa kanssa ei tammaa juuri saanut muuttamaan asennettaan, tokihan tämä kunnioitti tätä enemmän kuin Rilosta aikoinaan, sillä ori oli itse noussut valtaan omien saavutuksiensa ja tekojensa avulla. Valta oli ansaittua, ei perittyä. Asiaa toki auttoi Aljaksandren puolesta jo se mitä kaikkea Sabra oli saanut kokea Riloksen ja tämän isän valtakauden aikana.

Tosin tämä tarkoitti sitä että tamma oli vaikean valinnan edessä, kertoisiko se oikean nimensä vaiko antaisi valheellisen aliaksensa? Aina oli se mahdollisuus että tamman veljen oli onnistanut nousta uuden johtajan läheisyyteen, jolloin Sabra asettaisi itsensä vaaraan kertomalla oikean nimensä. Joskin jos sulkasiiven valehtelu tulisi jossain vaiheessa julki ei sekään hyvältä näyttäisi.
"Ei kukaan koskaan kuvaillut sinua ulkomuodolta, älkääkä ottako tätä loukkauksena mutta odotin jotain täysin muuta." Sabra vastasi, tuoden näin ilmi tietävänsä kelle puhui.

"Toki, en minäkään juuri halua seisoskella tämän veden keskellä." tamma myöntyi kohottaen hieman jalkaansa vedestä ennen kuin käännähti takaisin suuntaan johon oli ollut menossa.
"Luulin että johtaja laittaa vain sotilaat tekemään likaiset työt puolestaan." kultaharja huomautti kevyesti, toivoen johtajansa ymmärtävän tamman arvostavan sitä että ori oli itsekkin kaiken tämän hävityksen keskellä.

"Olen muuten Sabra." tamma esittäytyi vilkaisten sitä kuinka pilkullinen selviytyi hieman syvemmästä rämeiköstä.

Aljaksandr yritti mahdollisuuksiensa mukaan myös yrittää saada selville tästä hennosta kahlaajalinnusta mahdollisimman paljon, mutta käännettyään katseensa tamman kasvoihin ymmärsi heti että tässä seisoi tyyppi, joka ei paljastaisi itsestään vahingossa mitään. Iän, ja muutaman muun fyysisen puolen pystyi arvioimaan melko kohdilleen, mutta kaiken lopun tammasta joutui arvaamaan. Ja luultavasti kultainen tamma halusikin näin olevan.
Aljaksandr ei onneksi ollut niitä kuolettavan uteliaita tyyppejä, jotka kuitenkin yrittivät ronkkia toisesta tietoja viimeiseen asti. Ori tyytyi jo valmiiksi siihen että jos se haluaisi tietää tammasta jotain muuta kuin vain fyysisen ulkomuodon, sen pitäisi kysyä ääneen kysymys, ja tamma vastaisi, jos vastaisi, rehellisesti tai sitten ei. Intimiteetti ja sen turvaaminen oli Aljaksandrille asia, jonka kanssa se ei halunnut pelleillä. Ori tiesi itsekin että oli olemassa asioita joita kuka tahansa haluaisi pihdata itsellään.

Kultainen tamma levitti siipensä täyteen mittaansa kuin esitelläkseen ne ja vastatakseen orin kysymykseen siitä, pystyikö avaamaan ne näin kimurantissa maastossa. Toden totta tamma siihen pystyi, ja sai Aljaksandrin kasvoilla välähtämään pienen hymynpoikasen. Jollain tapaa ori rakasti niitä jotka eivät välttämättä vastanneet suoraan esitettyyn kysymykseen vaan tekivat jotain niin että kysyjä sai itse nähdä vastauksen ja todeta asianlaidan oikeaksi. Aljaksandr huomasi tietysti toisen vähän vaurioituneemman siiven, muttei kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota. Monien siivet vaurioituivat elämän aikana, joillakuilla pahastikin, mutta jos raaja oli vielä tunnistettavissa siiveksi ja lentokykyinen, ei Aljaksandr nähnyt mitään vikaa siinä.
Tamman siivet jollain tapaa sopivat täydellisesti sille. Pienet siivet olivat myös vapaassa ilmassa ketterämmät ja helpommat käsiteltävät, tosin voimassa ja kestavyydessä isommista lentokapistuksista oli enemmän hyötyä. Aljaksandr itse oli täysin tyytyväinen omiin siipiinsä.
"Olet oikeassa. Toisaalta juuri tälläisiä tilanteissa melkein toivoisin omistavani tuollaiset siivet", Aljaksandr heitti. Tammalla oli sanoissaan viisautta, muutenkin kultaisesta chadrasta jotenkin huokui tietynlainen hiljainen ymmärrys. Näin lyhyessä ajassa pieni kulkija oli ehtinyt tehdä vaikutuksen täplikkääseen. Suurin osa johtajan tapaamista tammoista ikävä kyllä oli sitä joukkoa, jotka puhelivat ihastuttavia typeryyksiä, söivät kuin pikkulinnut ja pyörtyilivät heti kun näköpiirissä oli joku tarpeeksi vahva kannattelija. Aljaksandr ei paljoa tälläisistä posliiniprinsessoista perustanut.

Kun kultainen tamma kertoi odottaneensa jotain muuta Aljaksandrin uteliaisuus kuitenkin heräsi.
"Saanko udella että mitä sitten odotit?", ori kysyi antaen uteliaisuuden kuultaa äänestään. Aljaksandria kiinnosti kovasti, kuinka pahasti olivat juorut ja huhut päässeet paisumaan ja oliko ori kauhukseen muuttumassa joksikin soturisankariksi, vai alkoiko lauma ensijännityksen jälkeen kyllästymään johtajaansa, joka ei pystynyt pitämään tulvaa kurissa? Tämä oli tiettyä tuoreen johtajan pelkoa ja epävarmuutta vielä, toisaalta ori halusi tietää, mutta toisaalta ei.

Tamman lähtisessä kulkemaan kevyin askelin eteenpäin, Aljaksandr kiltisti lähti seuraamaan, ja unohti heti ensiaskeleella keskittyä tarpeeksi. Virhe ei ollut paha, ori vain molskahti odottamaansa syvemmälle veteen ja päästi jonkilaisen älähdyksen suustaan ja räpiköi muutaman hätäisen askeleen eteenpäin jälleen hivenen matalampaan veteen.
Vilkaisematta vielä tammaa, johtaja sanoi: "Ehkä olisi parempi etten likaisi käsiäni. Olisi kurjaa jos tuore johtaja kuolisi välittömästi omaan huolimattomuuteensa. Sotilaat ehkä osaisivat paremmin varoa askeliaan."

Keskittyen nyt hieman enemmän jalkoihinsa, ori kulki eteenpäin, muttei voinut katsoa tammaan joutuessaan jatkuvasti vahtaamaan maan pinnanmuotoja. Kuitenkin kuin tamma esittäytyi Sabraksi, Aljaksandr joutui pysähtymään nostaakseen katseensa kultaiseen. Jollain syvemmällä tasolla orista tuntui että se että tamma oli esittäytynyt, oli jotenkin tärkeämpää kuin muiden tyyppien esittäytyminen yleensä. Aljaksandr kuitenkin pyyhkäisi ajatuksen mielestään ja tyytyi katsomaan taas veden kalvoa, ettei kaatuisi nenälleen.

((Anteeks hirveesti tää laatu, en oikein pystyny pitää ajatuksiani kasassa, toivottavasti saat selvää:----D))

"Eiköhän jokainen joskus löydä itseään samallaisesta tilanteessa, olisi minullekkin joskus kelvanneet suuremmat siivet." Sabra naurahti kevyesti, tottahan toki johtaja itsekkin tajusi etteivät tamman pienehköjä siipiä oltu suunniteltu maraton lentämiseen. Nopeat pyrähdykset, jyrkät käännökset ja muut temput ilmassa sen sijaan onnistuivat vaivattomammin, kultaharjan siivet olisivat olleet omimpiaan vakoojalle, eivät niinkään johtajalle.

"En minä sinusta ole kuullut kuin nimen, niin ja tietenkin yhtä sun toista viime aikojen tapahtumista. Mutta kukaan ei oikein tunnu osaavan kuvailla sinua." sulkasiipi vastasi, räpäyttäen jälleen nopeasti siipiään ylittääkseen jonkun olentoparan veden valtaaman pesäkolon maassa.
"Mutta minä kyllä kieltämättä odotin jotakuta militaarista läyhäleukaa sen perusteella että olit ennen sotilas. Mahdollisesti hieman korkeampaa ja jopa ristiveristä täynnä itseään ja omia aatteitaan olevaa oria." tamma jatkoi, sen mielestä oli turha edes salailla omia odotuksiaan, varsinkin kun Sabra oli jo tuonut ilmi sen kuinka nykyinen johtaja poikkesi sen pahoista odotuksista. Silti se ei voinut vastustaa kiusausta lisätä hieman ilkikuriseenkin sävyyn:
"Tosin vastahan minä sinut tapasin, mistä minä tietäisin millainen johtaja sinä olet. Tai millainen sinusta tulee kun tästä kriisistä on selvitty." joskin näinkin lyhyen tuttavuuden aikana Aljaksandren oli onnistunut antaa niinkin kriittiselle ja epäluuloiselle tammalle kuin Sabralle melko hyvä kuva itsestään. Ori oli selvästi yhä jalat maassa olevaa tyyppiä, eikä ainakaan vielä ollut antaunut johtajuuden tuomille houkutuksille.

Sabraa ei juuri yllättänyt Aljaksandren vaikeudet pysytellä tolpillaan sademetsän haastavassa maastossa, ori oli selvästi kuin luotu taisteluihin, vahvuutta, rohkeutta ja nopeita päätöksiä vaativiin tilanteisiin. Ei vaikeakulkuiseen ja ahtaaseen labyrinttiin, jollaiseksi sademetsä oli sateiden toimesta muokkaantunut. Joskin kyllähän vihreäharjainen tuntui selviytyvän, joskin tämän kulku vaati selvästi enemmän keskittymistä osakseen kuin tamman kulku. Kultaharjainen hidastikin tahtiaan huomaamattomasti, se ei halunnut millään tavoin loukata oria taikka kyseenalaistaa sen selviytymistä, mutta toisella selvästi oli hieman tekemistä jalkojensa kanssa.

"Äh, he ovat aivan yhtä tottumattomia kulkemaan sademetsissä." kultaharjainen vastasi, lisäksi harva sotilas tuntui hallitsevan oman kehonsa yhtä hyvin kuin täplikäs ori. Toisen jokainen lihaskin näytti olevan tiukassa komennossa, eikä tämä juurikaan ottanut harha-askeleita ellei antanut Sabran häiritä keskittymistään.
"Tosin kieltämättä valtataistelu tästä vielä puuttuisikin jos sattuisit juuttumaan kaninkoloon." tamma jatkoi, sitä ei itse asiassa haitannut johtajansa seura. Yllättävää kyllä täplikäs alkoi hiljalleen siirtyä niiden harvojen tapausten joukkoon joiden seurassa kultaharjainen saattoi olla melkeinpä normaalisti, suurin syy tähänkin oli luultavasti se ettei johtaja alentunut muiden tavoin ylitsevuotavaan uteliaisuuteen tammaa itseään kohtaan. Eikä tungetellut muillakaan osa-alueilla. Lisäksi hidastelu luultavasti teki vain hyvää Sabralle sillä hetkellä, yksinään se sortui pitämään liiankin kovaa tahtia.

Harmaankirjava pisti merkille toisen katseen, ehkä tämä ymmärsi, tai vähintäänkin aisti, millaisen kamppailun tamma oli saanut käydä sisällään ennen kuin oli päättänyt antaa täplikkäälle oikean nimensä. Harva tunsi Sabran tämän oikealla nimellä, tamman perheenjäsenten lisäksi tottakai, niiden harvojen jotka yhä olivat elossa. Jos olivat. Yhtä kaikki, sulkasiipi oli aikalailla vakuuttunut siitä ettei asettanut itseään taikka Aljaksandrea vaaraan kertomalla oikean nimensä. Luthor tuskin saisi päähänsä käydä johtajansa kimppuun, varsinkaan kun Sabran veli oli aina unelmoinut ylenevänsä laumassaan.

(Ei se mitään, vähän sama vaiva rahikaisella :'D)

"Eiköhän. Ja jos vain ikinä haluaa, löytyy kaikesta aina jotain vikaa jossain tilanteessa. Ei, olen hyvin tyytyväinen näihin siipiin juuri sellaisina kuin ne ovat, en onneksi montaa kertaa vuodessa joudu samoilemaan näin vaarallisessa sademetsässä. Jos tästä ottaisi tavan, ehkä silloin tilanne voisi olla toinen." Aljaksandr sanoi etujaloillensa, koska ei voinut nostaa katsettaan ellei halunnut hidastaa matkantekoa entisestään. Aljaksandr oletti ettei Sabra loukkaantuisi siitä ettei johtaja taukoamtta tuijottanut toista silmiin puhuessaan.

"Tämä on ehkä outoa, mutta en ole näinä viikkoina ehtinyt tavata montakaan laumalaistani, joten se, ettei kukaan tunnista minua ulkonäöltä johtuu luultavasti siitä. Olen joutunut vain pitämään tätä laumanrakennelmaa pystyssä parhaani mukaan, teeseurustelu on jäänyt vähän pienemmälle." Aljaksandr virnisti ja joutui kiertämään vähän hankalasti saman pesäkolon, minkä yli Sabra oli vain kevyesti hypännyt siipiensä avustuksella. Kuullessaan tamman ennakko-odotukset orista, johtaja naurahti hieman tarkoitustaan räkäisemmin. Sanavalmius oli ainakin yksi tämän tamman vahvuuksista.
"Todellako?", Aljaksandr virnisti tällä kertaa nopeasti Sabran suuntaan. "Otan tämän ehdottomasti kohteliaisuutena, vaikka koostani olen saanut kyllä kuulla. Tietääkseni verrattuna rodworien johtajattareksi itseään nimittävä teinityttöön niskani kuitenkin yltää jo hänen polviinsa, mikä kuulemma on saavutus."
Aljaksandr vastasi ironisesti. Näin oli asianlaita, ainakin mitä rodworien rääväsuisia sotilaita oli uskominen, itse Ceetä Aljaksandr ei ollut henkilökohtaisesti koskaan nähnyt. Ja luultavasti ei tulisi näkemäänkään, ainakaan niin pitkää hetkeä että ehtisi mittaamaan, kuinka monta senttiä oli lyhyempi kuin tämä tytönheitukka. Aljaksandr pahoin pelkäsi että Cee oli varsin kostomielinen sen jälkeen kun Aljaksandr itse hoisi tuon isän, Jaguarin, chadrojen kapinassa. Luultavasti arviointikyvytön, vihan sokaisema tamma hyökkäisi kimppuun ennekuin ori ehtisi viivotinta kaivata.

Sabralla oli ihastuttavan paljon pokkaa sanoa, mitä ajatteli, ja se viihdytti Aljaksandria paljon. Monella ei olisi ollut uskallusta irvailla Aljaksandrilla, ja ihmetyksekseen ori tajusi, ettei yleensä antanutkaan kenenkään tehdä niin. Täysin vastoin johtajan identiteettiään, Aljaksandr kuitenkin tälläkin kerralla naurahti vain tamman irvailuille.
"Sinulla on oikea asenne, monet luottavat aivan liikaa siihen mitä joku esittää ensimetreillä. Eihän kukaan tiedä kuinka nopeasti valta minulle voi nousta päähän, edes minä itse. Eli varokaa vain ja nauttikaa viimeisistä vapauden hetkistänne." Aljaksadnr heitti kevyesti. Se kuitenkin alkoi miettimään kahtaa seikkaa. Oikein, eihän Aljaksandrkaan voinut millään olla varma, mitä Sabra oli miehiään, tai oikeammin naisiaan, mutta toisaalta väliäkö sillä, eihän ori ollut tässä solmimassa mitään kumppanuussuhdetta tammaan, kunhan jutteli jatkaessaan matkaansa. Toinen oli se, että pystyisikö ori koskaan olemaan varma siitä, nousisiko valta tuon päähän. Se halusi ajatella, ettei.

Ori joutui jälleen kiertämään yhden syvemmän kohdan, koska ei halunnut ottaa sitä riskiä ettei pohja ollut pehmennyt liikaa kannattelemaan orin painoa. Mitä syvempi kohta maassa oli, sitä kauemmin siinä oli vettä ollut, ja sitä suuremmalla todennäköisyydelä maa oli pehmentynyt niin, ettei ollut ihme jos yhtäkkiä upposit pohjan maahan ja sammaleeseen yli vuohisen. Ihme oli se, jos pääsit irti uudelleen, sillä vedenalainen löysä maa kehitti suomaisen taipumuksen imaista sinne uppoavia asioita.

"Oletko nähnyt yhtäkään heistä?" Aljaksandr kysyi, sillä toisaalta oli johtaja myös huolissaan sotilaistaan. Vaikka he olivat saaneet koulutuksen, ja olivat moitteettomia valioyksilöitä, Aljaksandrkin epäili vähän omaa pärjäämistään. Ja juuri tällä hetkellä chadroilla ei ollut varaa menettää enää enempää koulutettuja yksilöitään. Luultavasti rodworit eivät olleet niin kilttejä että antaisivat niin paljon aikaa että chadrat ehtisivät tulvan jälkeen jälleen koota rivinsä. Ei, luultavasti nahkasiivet yrittäisivät vielä iskeä heikentynyttä laumaa vyön alle minkä kerkeisivät.

Sabra ei viitsinyt edes huomauttaa johtajalleen todellakin viettävänsä suuren osan elämästään sademetsän suojissa, tosin luultavasti se kuinka vaivattomasti tamma kulki metsässä kieli jo hieman paremmastakin maaston tuntemisesta. Vaikka chadrat tunsivat metsänsä paremmin kuin rodworit, harva sulkasiipi kuitenkaan oli tutustunut siihen yhtä syvällisesti kuin kultaharjainen tamma jolla metsä oli koti. Jos nyt jotain paikkaa kodiksi saattoi kutsua.

"Eiköhän se voida anteeksi antaa, tosin tämän katastrofin jälkeen ne samat tädit jotka nyt ongit vesimontuista ovat ensimmäisenä valittamasta siitä kuinka olet irtautunut todellisuudesta etkä laskeudu enää normaalien laumalaisten pariin. Eikä syyksi tietenkään riitä; 'anteeksi olin liian kiireinen yrittäessäni pelastaa henkenne.'" Sabra huomautti, jälleen päästiin aiheeseen jota tamma oli jo omassa päässään pohdiskellut ennen Aljaksandren ilmestymistä. Vaikka ori nyt veisikin itsensä äärirajoilleen, antaisi kaikkensa laumansa hyväksi, kun asiat taas normalisoituisivat laumalaiset osoittaisivat kiitollisuutensa mäkisemällä. Harvat muistaisivat oikeasti kiitollisuutensa, joskin se kaiketi oli johtajan homma. Kaikkia ei voinut miellyttää, piti toimia lauman parhaaksi, kiitoksista viis.

Tiesihän harmaankirjava puhuvansa ylemmälleen täysin etiketin vastaisesti, mutta juuri teitittelyä ja mielistelyä Sabra ei koskaan ollut tajunnut. Juuri vallanpitäjillehän piti olla raadollisen rehellinen, jos nämä eivät kestäisi sitä eivät he olisi asemansa arvoisia. Aljaksandr oli ottanut tamman suoran puheen varsin hyvin vastaan, mutta jokin kertoi sulkasiivelle ettei täplikäs antanut yleensä kenenkään puhua itselleen näin. Tilanne olisi takuulla täysin toinen jos paikalla olisi ollut esimerkiksi sotilaita, tosin silloin tammakin olisi kyllä ymmärtänyt ottaa kunnioittavamman sävyn puhutellessaan johtajaansa. Mielikuvat olivat tärkeitä ja auktoriteetin lisäksi, arvostus itsessään loi lisää arvostusta.

"Monet ovatkin typeryksiä, mutta erehdysten kanssa oppii." Sabra vastasi kevyesti, vaikka maistoikin omassa suussaan sanojen karvaan maun. Tamma kun ei itse ollut edes saanut tilaisuutta oppia virheistään, vaan se oli upotettu kaikkeen kauheuteen ennen kuin oli edes ymmärtänyt mitä ympärillä oli tapahtunut.
"Joten kun päätät ryhtyä raa'aksi diktaattoriksi tiedät ainakin että minä en ole yllättynyt." harmaankirjava jatkoi naurahtaen, "Tosin onhan se vaikeaa pitää jalat maassa ellei ole yhtäkään sielua ympärillä jolla olisi rohkeutta huomauttaa hänen korkeudelleen kultaisesta viitasta." tamma jatkoi lähes huomaamatta paljastaen hienoisesti enemmän siitä mitä tämän päässä liikkui. Rutkasti enemmän ainakin kuin silmät.

Aljaksandren udellessa sotilaistan Sabran oli pakko vilkaista oriin kasvoja, toinen kantoi kuin kantoikin huolta käskyläisistään. Oli sama johtuiko huoli lauman turvallisuudesta vai puhtaasta välittämisestä, tavalla tai toisella johtaja näytti ymmärtävän vaivaisten rivisotilaiden arvon. Heidän avullaan taisteluja voitettaisiin, ei neuvonantajien ja muiden ylimystön vehkeilyllä. Käsitys sinällään nosti täplikkään osakkeita harmaankirjavan silmissä, tämä alkoi hiljalleen vakuuttua että ainakin vielä ori oli varsin sopiva asemaansa.

"Joitakin, ovat yleensä väittäneet pelastavansa minut vaikka ovat itse suuremmissa vaikeuksissa. Hyvin he pärjäävät, ottaen huomioon että ovat silmiinnähden tottumattomia sademetsään ja väsyneitä." Sabra vastasi totuuden mukaisesti, nyt se vasta ymmärsi miksi sotilaat olivat olleet valmiina viemään itsensä äärirajoilleen. Asia oli ihmetyttänyt tammaa silloin kun tämä oli kohdannut sotilaat ja oli tämä pitänyt niitä typeryksinä, vetää nyt itsensä piippuun johtajan takia joka ei itse alentunut rämpimään sademetsässä. Nyt kultaharjainen näki sotilaiden toimissa jopa järkeäkin.

"Tosin tilanne ei taida olla kovinkaan hyvä, sen kuvan minä ainakin heistä sain, vaikka he yrittivätkin valehdella." harmaasiipinen koki asiakseen lisätä, jos Sabra jonkin tunnisti niin valheen. Sotilaat olivat rauhoitelleet jo valmiiksi rauhallista tammaa ja olivat antaneet varsin valoisan kuvan tilanteesta, vaikka heidän silmissään harmaankirjava oli nähnyt varjot. Aljaksandr ei ehkä halunnut kuulla totuutta, mutta mitä ori olisi tehnyt valheella? Totuus olisi iskenyt vain kovempaa kun lauma olisi tarkastellut rivejään, monia tyttäriä ja poikia, emiä ja isiä, rakastettuja ja vihamiehiä olisi menetetty kun kaikki tämä olisi ohi.

Aljaksandr hymähti mitäänsanomattomasti tamman negatiiviselle näkemykselle siitä kuinka kiittämättömiä laumalaiset tulisivat olemaan. Aljaksandr ei vastannut kyseiseen kommenttiin valittavista tätityypeistä, sillä oli melko masentavaa tarpoa hankalakulkuisessa ja hengenvaarallisessa maastossa (sulokkaasti ja helponnäköisesti kulkevan Sabran perässä) ja ajatellä että palkkiona oli luvassa vain happamia naamoja.
"Toisaalta yksi meitä auttava asia olisi se että pystyisin ilmestymään kaiken maailman pikku kissanristiäisiin ja tavata jokaisen laumalaiseni henkilökohtaisesti. Tai ainakin kuvittelisin sen edistävän lauman yhtenäisyyttä, ettei johtaja ole vain etäinen posliininukke sotilaiden yläpuolelta." Aljaksandr esitti vähän kuin kysyen Sabran mielipidettä asiaan. Tammalla oli paljon järkeviä ajatuksia päässään, ja johtajaa kiinnosti kuulla sulkajalan näkemyksen, vaikkei se olisikaan se kaunein: "Olen samaa mieltä."

Aljaksandr vastasi tamman kepeään naurahdukseen, mutta jos olisi vilkaissut johtajan kapeita silmiä, olisi huomannut että tuon katse oli muuttunut kaikkea muuta kuin kepeäksi.
"No sinulta ei ainakaan rohkeutta puutu tallata kultaviittani päälle. Joten jos koet siihen tarvetta ikinä, ole kiltti ja tee niin."
Aljaksandr sanoi kokeilevasti. Ori ei missään nimessä voinut väittää tietävänsä mitä tamma oli sanoillaan tarkoittanut, ja oliko sulkajalkainen vihjannut siihen suuntaan mihin täplikäs nyt viittasi. Johtaja vain heitti välittömästi mutta suhteellisen vähäeleisesti epämääräisen pyynnön tammalle siitä, että tämä luottaisi enemmän oriin kuin mitä näin lyhytaikaisen tapaamisen jälkeen pitäisi ja ehkä tarkentaisi sanomaansa.

Puheen kääntyessä sotilaisiin Aljaksandr ei voinut olla kuvailematta mielessään tilannetta jossa umpiväsynyt sotilas rämpii petollisessa sademetsässä, löytää melkoisen kauniin tamman, jonka koko olemus huokuu sitä haurasta "olen prinsessa hädässä, voisitko pelastaa minut"-stereotypiaa, ja kun urhea virkatehtäviään suorittava siivekäs viimein saavuttaa kultaharjaisen Sabran, tuo ilmaisee melko selvästi ja kärkkääseen tyyliinsä, miten tämä pelastaja oli yhtä tarpeellinen tammalle, kuin vanha pyörän sisäkumi norsulle kärsän korvikkeena.
"Toivottavasti he vain osaavat lopettaa ajoissa ja pitää tauon, vaikka tilanne on näinkin huonolla tolalla kuin mitä se nyt on, parempi on muutama uusi löytymätön uhri muiden joukossa kuin yksi väsymyksissään virheliikkeeseen kuollut pelastaja, joka olisi voinut vielä jatkaa tehtäviään vähän levättyään."
Aljaksandr totesi synkästi. Oli selvää, ettei johtaja olisi voinut sanoa näitä sanoja kenelle tahansa laumalaiselle, koska yksi tärkeimmistä tehtävistä on pitää toivoa yllä, mutta oli jo tämän lyhyen kävelymatkan aikana todettu ettei Sabra ollut mikä tahansa laumalainen, vaan varsin terävillä hoksottimilla varustettu sellainen.
"Lopun viimeksi, ja kylmästi laskien, on enemmän hyötyä elossa olevasta koulutetusta henkilöstä, joka voi taata muutaman muun elossapysymisen, kuin kourallinen niitä jotka hankalassa paikassa eivät toistamiseen välttämättä pysty huolehtimaan enää edes itsestään."
Aljaksandr jatkoi. Kovia sanoja, mutta oli selvää että sodassa ja luonnonmullistuksissa tavallinen jantteri ei vain voi pysyä kunnossa ja haavoittumattomana. Omia voimavarojaan on tapana yliarvioida, ja se usein koituu tuhoksi.

"Ja tietystihän meidän tulee koittaa pitää mahdollisimman positiivista ilmapiiriä yllä, mutta ei, ei tilanne ole niin hyvä kuin sillon jos aurinko paistaisi ja linnut visertäisivät. Ei tilanne kuitenkaan ole toivotonkaan."Aljaksandr lisäsi.

"Ehkäpä, tosin se myös söisi sitä tiettyä hohtoa johtajan ympäriltä. Ehkä me tarvimmekin laumana hieman ylimaallisen hahmon, sellaisen jolla ei ole ongelmia eikä heikkouksia." Sabra huomautti virnistäen johtajansa suuntaan, tutkaillen samalla hetken oriin etenemistä, hitaasti mutta varmasti.
"Tosin sinä et tällä hetkellä näytä sellaiselta jolla ei ole ongelmia." tamma jatkoi kiusoitellen, pysähtyen itse hengähtämään hetkeksi. Vaikkei se aikonut näyttää sitä Aljaksandrelle sen kasvanut maha alkoi hiljalleen todellakin hidastaa sitä vuorostaan, joten oriin hieman takkauva kulku ei sillä hetkellä alkuunkaan haitannut tammaa.

Kyllähän Sabra huomasi keskustelun kepeän sävyn häivyttävän alleen jotain muutakin, silmäys oriin kertoi kultaharjaisen heiton uponneen turhankin hyvin. Tilanne sai tamman hieman varpailleen, ensimmäistä kertaa koko tapaamisen aikana se ei ollutkaan täysin varma voisiko sanoa suoraan sen mitä sen päässä liikkui. Tosin ongelma taisi olla siinä ettei sulkasiipi ollut siitä itsekkään täysin kartalla, johtajan oli onnistunut hieman järisyttää tamman varmuutta mikä oli hyvin harvinaista. Joskaan tietenkään tämä ei antanut sen näkyä itsessään. Aljaksandr pyysi paljon, vaikka ei sitä välttämättä itse tiennytkään.
"Ei se ole rohkeutta, kaikkein eniten se ehkä lähentelee röyhkeyttä." tamma vastasi naurahtaen, lähinnä koska pyrki pitämään keskustelun kepeän otteen yllä. "Eikä sinulla vielä ole kultaviittaa jota voisin talloa, katsotaan sitten myöhemmin, jos enää silloin kaipaat mitätöntä hyönteistä hätistelemään sinua." Sabra jatkoi virnistäen itsekseen, se ei juuri voinut kuvitella että pääsisi enää toiste johtajansa juttusille, vaikka näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen tamma jopa viihtyi täplikkään seurassa. Ja se oli paljon se.

Oli selvää miksi Aljaksdr oli johtaja tämän päästessä puhumaan sotilaistaan. Vaikka se mitä ori sanoi olikin periaatteessa kamalaa, mutta myös järkevän johtajan mielipide. Niin surullista kuin se olikin, koulutettu ja hyvävoimainen sotilas oli sillä hetkellä runsaasti arvokkaampi kuin rivilaumalainen, varsinkin kun yksi menetetty sotilas saattoi sillä hetkellä tarkoittaa myös ehkä kymmeniä menetettyjä laumalaisia.
"En voi sanoa olevani eri mieltä, joskin tuota sinun tuskin kannattaa mainita niissä kissanristiäisissä joihin aiot osallistua." Sabra vastasi, lähinnä yrittäen parantaa johtajansa sen hetkistä mielentilaa vaikka heitto olikin vähäteltynäkin hieman sopimaton sen hetkiseen aiheeseen, oli helppo nähdä tämän kantavan huolta sotilaistaan ja tietenkin laumalaisistaan. Tämä tapaaminen voisi olla täplikkään ensimmäisiä ja ehkä viimeisiä hengähdyshetkiä pitkään aikaan. Aljaksandr joutuisi tekemään vielä valintoja joita ei haluaisi koskaan joutua tekemään, ja sillä hetkellä harmaasiipisestä tuntui että johtaja tulisi tekemään oikeat valinnat. Harvinaista.

"Alan jopa uskoa siihen." Sabra lipsautti, hämmentyen möläytystään heti tajuttuaan omat sanansa. Tammako soisi itselleen toivoakaan? Hah, se oli ollut perusrealisti siitä lähtien kun oli jotain ymmärtänyt asioista, perheen yleisen sivistystason takia se olikin oppinut paljon niin kutsutusta politiikasta, olihan sen veljestä sparrattu lauman pelastajaa. Mutta myös elämän karvaat piikit oli paljastettu kultasilmäiselle tammalle turhan varhain, heti kun sen siivet olivat olleet lentokykyiset. Lähinnä hämmennyksensä johtajaltaan salatakseen tamma lähti liikkeelle, oli se jo hyvän tovin seisoskellutkin.
"Pitää vain uskotella että toiveet osaavat kellua." sulkasiipi jatkoi, "Taikka edes uida."

Aljaksandr huomasi miten tamma jäi hetkeksi aikaa tutkailemaan miten jäljessä hitaasti mutta erittäin varmasti haparoiva johtaja pärjäsi. Huonosti tietenkin, mutta hengissä oltiin.
"Äääääh, olet täysin väärässä", Aljaksandr virnisti Sabralle koikkelehtiessaan kuin vastasyntynyt varsa tässä oudossa ympäristössä. En ole eläissäni ollut näin ongelmaton.
Eli onneksi heillä siis on minut, jumalainen ja heikkouksia vailla oleva johtajansa." Aljaksandr hymähti, mutta huumori kuihtuikin vahingossa ja ikävästi pois ja sanoille jäi melko kalskea kaiku. Se kuitenkin ehkä ja toivon mukaan hukkui veden lotinan alle, kun Aljaksandr jatkoi kävelemistään kiriäkseen umpeen hevosten välisen matkan Sabran jäädessä aloilleen hetkeksi.

Vilkaistessaan paikoilleen jäänyttä kultaista tammaa Aljaksandr oli huomaavinaan että toinen joutui valitsemaan seuraavia sanojaan. Mikä olisi harvinaista, sillä yksi Sabran pyörryttävvimmistä piirteistä oli tuon spontaani sanailu. Hirveän moni ei pystynyt sellaiseen.
Eikä Sabra tälläkään kertaa pettänyt, johtaja huomasi, että tamma oli tietysti ymmärtänyt minne Aljaksandr oli kurotellut lauseellaan, mutta ihailtavalla kepeydellä sai melkein jopa orin itsensä unohtamaan että piilossa oli ollut vakava sävy.
"Röyhkeys on niin aliarvostettu hyve!" Aljaksandr tokaisi tosissaan, ja jatkoi: "Mutta pidä tätä nyt vaikka sitten virallisena lupana, olet aina tervetullut kiusaamaan ja imemään vertani jos sille on joskus mielestäsi tarvetta." Aljaksandr kohotti tälläkertaa kunnolla katseensa sademetsän pyörteilevistä vesimassoista (ja joutui pysähtymään paikoilleen) ja katsoi Sabraa toivoen sen kertovan että Aljaksandr oli tosissaan, ja ettei Sabra pystyisi pyörtämään tätä seuraavilla keveillä sanoillaan (jotka varmaanin olivat jo muodostumassa tamman partaveitsenterävissä aivoissa).

Ori laski katseensa ja lähti taas takuten hoipertelemaan eteenpäin sademetsän veteenpeittyneiden juurakoiden seassa, jättäen hetken kestäneen marmoripatsastuijotus-välikohtauksen siihen.

Aljaksandr soimasi hieman itseään tästä syvään huolen alhoon vaipumisestaan sotilaidensa suhteen, ensinnäkin johtajan pitäisi nyt oppia luottamaan siihenkin että muut olivat myös kykeneviä hoitamaan tehtäviään, eikä täplikkään pitänyt juosta jokaisen sotilaansa perässä huolehtivana äitimuorina. Aljaksandr oli vain elämänsä aikana tottunut luottamaan lähinnä vain itseensä, joten tälläinen uusi delegoinnin jalo taito oli ihmeellistä opittavaa.
Sabra kuitenkin onneksi oli juuri oikea tyyppi auttamaan orin täältä tätimäisen huolehtimisensa suosta.
"Luultavasti jo pelkkä ristiäisväki luultavasti päättäisi syrjäyttää minut johtajanasemasta. Eli pitää olla tarkkana ja valita kenelle tälläisiä tökeröitä totuuksia puhua."
Aljaksandr naurahti ja hymyili Sabralle aiheuttaen pienen horjahduksen tasapainossaan ja todella varsamaiselta näyttävän korjausliikkeen. Kesken vedenloiskahduksen Aljaksandr oli kuulevinaan että Sabra olisi snonut jotain, muttei voinut olla varma, oliko kultaharjainen ollenkaaan avannut edes suutaan. Aljaksandr heitti hieman kysyvän katseen tamman suuntaan saatuaan tämän viimein kiinni, mutta Sabran lähtiessä liikkeelle otaksui että jos tamma oli ylipäätään sanonut jotain, se ei varmaankaan ollut ollut mitään huipputärkeää. Kävellessään kultaharjaisen vierellä (koska taas kohta ori jäisi varmasti jälkeen), Aljaksandr ei voinut auttaa asiaa tamman yhtäkkiä sanoessa arvoitukselliset sanansa uimataitoisista toiveista, vaan pysähtyi itse tälläkertaa paikoilleen.
"Mitä tarkoitat?"
Äänensävyä ei oikein ollut, se ei ollut vaativa, hämmästynyt, edes kysyvä.
Aljaksandr