The Peacock

Leweth ei pitänyt hylkiöiden alueen lammesta ollenkaan. Se oli ainoa paikka, josta hylkiöksi karkoitetuilla oli mahdollisuus saada puhdasta juomavettä, ja siksi se oli paikka jossa todennäköisimmin törmäsi johonkuhun. Oli tuo joku sitten toinen hylkiö, joka oli myös näännyksissään raahautunut kirkasvetisen lammen rantaan, tai sitten alueella liikkuva peto, joka oli oppinut, että tämä paikka oli ainoa paikka, mistä lentokyvyttömät ja yleensä kovin kaltoinkohdellun oloiset hylkiöt olivat riippuvaisia. Eihän esimerkiksi Leweth, kylkiluut törröttäen kyljissä ja jouhet takkuisina ja elottomina, näyttänyt miltään herkkupalalta, mutta olihan parempi rumannäköinen saalis kuin taivaalle pakoon lehahtanut sellainen.
Joskus, äärimmäisen harvoin, eksyi lammelle joku jommankumman lauman jäsen, joka oli tullut etsimään hänelle tärkeää henkilöä, joka oli tehnyt kohtalokkaan virheen. Joka oli vaikkapa syntynyt väärän värisenä. Näitä etsijöitä oli surullista seurata, sillä niiden elinvoima ja turmeltumattomat siivet oikein keräsivät huomiota paikalla olevilta varjoilta.

Leweth vilkaisi vaistomaisesti kesken ajatuksiensa vasenta siipeään. Se oli muuten kunnossa, paremmassa kunnossa kuin joidenkin siivet, joista joillakin ehkä kumpikin oli revitty kokonaan irti, mutta siivestä puuttui jokikinen lentosulka. Kuin Lontoon korpeilta ja eläintarhan linnuilta, oli Lewethiltäkin viety lentokyky vähän halpommalla ja vähemän vertavuotavalla tavalla.
Oikea siipi oli vielä täydin kunnossa, mutta paljas järkikin sanoi että oli turha edes yrittää lentää yhdellä siivellä. Yrityksen ajattelukin oli jo tuhoon tuomittu.

Se oli asia, mitä Sulankantaja kaipasi eniten. Ori oli ollut yksi chadrojen taitavimmista lentäjistä kiitos sukujuurten, aseman ja koulutuksen, vaan eipä ollut enää.

Laiha ori värjötteli metsän laidassa vähän matkan päässä lammen rannasta varjoissa. Valkoinen ori oli kyllä vielä pystynyt pitämään kuuluisan järkensä päässään, eikä suonut itsensä sokaistua janostaan. Lammen rantaan ei ollut turvallista käpytellä noin vain, jos halusi säilyttää henkensä. Mustat varjot tarkaavaisten silmien alla olivat tummuneet ja kasvaneet hälyttävän nopeasti sinä aikana kun Leweth oli ollut hylkiö. Sillä se oli kuulunut vielä lintusiipisten laumaan varsin hiljattain. Nyt sitä ei erottanut vuosia hylkiönä olleesta.

Seisottuaan kauan hiljaa tunkkaisten ajatustensa kanssa Leweth varovasti lähti askeltamaan kohti rantaa, vilkaisten vielä viimeisten kerran pusikoihin. Luultavasti peto olisi jo hyökännyt, jos olisi ollut jotain muuta kuin kuviteltu mahdollisuus.

((Elmo kera Neran!)

Chadrojen keskuudessa puhalsivat uudet tuulet, ja nuo tuulet saivat Nerafen pakenemaan.

Kärsineet kaksi sulkaa ja riutunut valkea harja lepattivat tuulessa, kun tumma sulkasiipi halkoi läpi taivaan. Voi vain kuvitella sen kiukun ja pettymyksen nuoressa tammanalussa, joka joutui pahemman kerran pettymään. Puskista oli pyyhältänyt Alijaksandr ja pelastanut Chadrat, vaan Nera olisi sen halunnut tehdä ja saada tuon kaiken kunnian. Kaikki ylistävät Alijaksandria, Chadrojen vapahtajaa. Alijaksandr, aiemmin tuntematon ori, nykyään kaikkien huulilla oleva nimi. Neraa vihastutti niin kovin, että kyyneleet meinasivat tirahtaa. Olivatko kaikki Jackon opetukset nyt menneet hukkaan? Oliko Nera turhaan sietänyt valkean orin simputtamista?

Kyllä siitä varmasti jotain hyötyä olisi. Jacko oli kuitenkin kokenut sotilas, sodissakin taistellut. Olihan Nerakin oppinut paljon taistelemisesta ja tunteidenkin hallitsemisesta. Päivä päivältä tamma tietämättään muistuttikin vain enemmän ja enemmän isäänsä. Even piirteitä ei juurikaan löytynyt, paitsi ulkonäöstä. Joku Redjanin tunteva tunnistaisi varmasti tämän tyttären, sillä temperamentti oli molemmilla aivan yhtä hirveä.

Muutkin syyt kuin Alijaksandr painoivat Neran lähtemään kohti hylkiöiden alueita. Lewethiin tamma ei ollut törmännyt pitkään aikaan. Oikeastaan kukaan ei ollut nähnyt oria sodan jälkeen. Ilmiselvää oli se, ettei valkea ori toiminut enää neuvonantajana. Viikkokaudet Nera oli yrittänyt etsiä oria Chadrojen alueelta, tuloksetta. Siispä viimeinen vaihtoehto, hylkiöiden alueet, oli seuraava haravoitava alue. Harvoilla kävi niin hyvä tuuri, että löytäisi etsimänsä heti ensimmäisenä. Mutta nähtävästi Neralle sellainen tuuri kävi, kun tämä näki kaipauksensa kohteen.

Lähes äänettömällä tömähdyksellä tumma siivekäs laskeutui maahan taivailta, vain järkyttyäkseen. Ori oli kuin varjo menneisyydestä. Luut pystyi laskemaan kyljistä ja kaiken kaikkiaan ori näytti heiveröiseltä, kuin se lähtisi tuulen mukana kauas pois. Kaikkein surullisimmat olivat kuitenkin orin silmät, jotka olivat menettäneet elämänilonsa.
- Leweth? tamma kysyi varovasti, antaen tuulen kuljettaa äänensä mukanaan. Nera vain ei voinut uskoa, että oli löytänyt hakemansa. Kaiken tämän ajan jälkeen.

Leweth ei ollut päässyt astumaan montakaan askelta pois varjoista kun vielä edelleen lähes moitteettomasti toimivat aistit huomasivat toisen elävän olennon. Tämä olento oli taivaalla, siellä minne Leweth olisi kuulunut, mutta minne se itse ei enää ikinä pääsisi.
Ensimmäinen tunne oli pieni kateuden pisto, joka muuttui hetkessä hyökyaalloksi lähes säikähdykseen yltävää yllätystä
ja häpeää.
Leweth tunnisti kertaheitolla tummanharmaan tamman, jonka harjan seassa oli kaksi sulkaa.

Luultavasti ensimmäistä kertaa elämässään ori oli ristiriitaisten tunteiden täyttämä ja se näkyi kasvoista. Enää ori ei halunnut eikä varmaan osannutkaan pitää tunteitaan poissa riutuneilta piirteiltään.
Kyseessä oli tamma, jolle Leweth ei ollut koskaan tunnustanut rakkauttaan ennen hylkiöitymistä, mutta jolle joka tapauksessa tuo tunnustus kuului. Nyt oli auttamatta liian myöhäistä.

Leweth tiesi että alunperin Chadrojen johtoon olisi kaikkien suunnitelmien mukaan pitänyt nousta Nera, joka oli entisen johtajattaren, Riloksen, hyvän ystävättären lapsi. Kaikki oli ollut Nerassa kohdallaan, tamma jos kuka olisi pystynyt voittamaan Chadrat puolelleen ja pistänyt tuulemaan mitä rodworeihin tuli. (Nera oli varsi tunnettu nahkasiipivastaisuudestaan.) Vaan oli käynyt köpelösti ja Aljaksandr oli ehtinyt ensin. Joka tapauksessa ainakaan osa Chadroista ei ollut unohtanut Neraa. Harmaasta tulisi vielä varmasti jotain.

Leweth ei edes viitsinyt katsoa itseään. Se tiesi miltä näytti.
Viimeksi kun kaksikko oli tavannut, Neran edessä oli seissyt ryhdikäs, hohtavanvalkea neuvonantaja.
Nyt sitä lammen rannalla tuijotti nääntynyt ja vasyneen näköinen hylkiö. Jos vain Leweth olisi voinut, se olisi joko juossut pois niin ettei Nera saisi sitä mitenkään kiinni (mikä oli mahdotonta kun otti huomioon sen, kumpi oli paremmassa fyysisessä kunnossa ja omisti parin siipiä) tai vain jotenkin aiheuttanut harmaalle muistinmenetyksen. Tämä ei ollut ulkomuoto, jonka se halusi Neran itsestään muistavan.

Jähmettyneenä mykäksi paikoilleen Leweth kuuli oman nimensä.
"Nykyisin esittäydyn yleensä nimellä Ivar."
Ori totesi väistäen katseensa lampeen. Asia ei nyt liittynyt yhtään mitenkään yhtään mihinkään, ei ollut tärkeää ja Nera tuskin vähät välitti asiasta. Se oli kuitenkin keino tarjota Neralle mahdollisuus lähteä ja jättää Leweth muuttumaan täksi Ivariksi. Jos harmaa haluaisi, tätä lyhyttä tapaamista ei vaikka olisi koskaan tapahtunutkaan ja tamma voisi Chadrana ollessaan vaalia muistoa ylväästä Sulankantajasta.
Nera oli äärimmäisen älykäs nuori, ja ymmärtäisi varmasti.