I think..

Braini kaukukakaransa kanssa tänne vain

Aro, joka yleensä oli niin kuiva ja hedelmätön paikka oli sillä hetkellä kuin mutakylpy. Päiviä kestäneet rankkasateet olivat ajautuneet jopa sinne ja piiskanneet kuivaa maata armotta, silmänkantamattomiin näkyi vain sohjoista maata joka oli hukuttautunut kaiken sen vesimäärän alle. B ei voinut uskoa silmiään, se oli lentäny arolle siinä toivossa että olisi löytänyt jonkin kuivemman ja turvaisamman paikan. Mutta ei, aron mutavelli oli petollista, sulkasiipinen ori oli jo muutamaan otteeseen jäänyt kiinni upottamaan mutaan. Oli paras katsoa mihin astui.

Chadra heilautti ruskeaa häntäänsä ärtyneenä, sen jouhet, jalat ja jopa siivet olivat saaneet oman osansa mutakylvystä. Ei ori turhamainen ollut, mutta se oli aivan liian tietoinen ainaisen kosteuden aiheuttamasta vaarasta. Sulkasiivet eivät vain hukkuneet, vaan heikommat kuolivat myös kosteuden ja mudan mukanaan tuomiin tauteihin. B ei halunnut edes miettiä kuinka moneen kuolleeseen varsaan oli törmännyt, kaikki eivät olleet hukkuneet vaan osa oli selvästi ollut sairauden kalvamia. Sinisilmä värähti ajatuksesta, sitä hirvitti ajatella kuinka nopeasti rodworit huomaisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Lopulta orii löysi hienoisen poukaman, johon vesi ei ollut vielä ainakaan yltänyt. Verrattuna muuhun aroon kouhouma oli sentään turvallinen, ei täysin kuiva, muttei vielä upottanut hevosen painon alla. B pysähtyi vetäen syvään henkeä ja katsahtaen ympärilleen, oliko chadrojen mailla enää paikkaa jota sateet eivät olisi murjoneet?

- Jumalautaaaaa!

Oliko mudassa kamppaileva siro sulkasiipi hikinen vai kastunut rankka sateessa? Siitä ei voinut olla varma, mutta turhautuneisuus kuohui raidallisesta yli äyräiden, hopeiset silmät salamoiden. Melia Kaunosulka oli tosissaan kuvitellut, että aro olisi ollut kaikkea muuta kuin mutainen sikolätti - kokemattomuuttaan ja sinisilmäisyyttään tämä oli laskeutunut voimakkaasti tömähtäen maanpinnalle, uppoutuen näin ollen kauniita sääriään myöten liejuun, joka olisi voinut hyvinkin näyttää jonkun mielestä ruskealta mereltä. Raidallinen puri huultaan kiukusta. Miksi, miksi ja miksi?

Melia oli rimpuillut paikoillaan jo vartti tunnin, mutta huomasi hetki hetkeltä joutuvansa kirjaimellisesti syvemmälle. Vaikkei aro ollutkaan verrattavissa suohon, eikä se voisi hukuttaa ketään, ei tamma voinut käsittää kuinka vahvasti se jaksoi imeä jalkoja itseensä. Sulkaiset siivet pyristelivät sinne tänne, yrittäen nostaa raidallista kehoa ilmaan - tuloksetta. Sade oli tauonnut hetkeksi, mutta sitä tuskin huomasi. Kaikki oli paljon pahemmin, huonomminen ja hirveämmin kuin pitkään aikaan. Tähänkö raidallinen kuolisi? Mutaan juuttuneena, kun kaikki chadrat olivat hälytystilassa sademetsässä? Melia nieliaisi, lopettaen hetkeksi pyristelyn. Kukaan ei kuulisi, kukaan ei välittäisi.. Hautalintukin oli poissa. Onneksi äiti ei koskaan saisi tietää, kuinka epäonnisesti tämän kaunis tytär menetti henkensä..

Melia pudisteli päätään rivakasti. Kuolla? Nytkö?

- Ei helvetissä! ÄÄÄÄÄÄÄÄ! Tamma alkoi riuhtoa itseään kahta kauheammin irti, adrenaliinin kohistessa suonissa. Vaikka kukaan ei tulisikaan, vaikkei kukaan pelastaisikaan, osaisi raidallinen pitää itse itsestään huolta. Aro saisi haistaa pitkän haisevan ja niellä jonkun heikomman. Melia ei antaisi periksi, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Tummat pilvet lipuivat taivaalla nopeasti, eikä ensimmäistä pisaraa tarvitsisi varmastikaan odottaa kauaa.

Siniset silmät sulkeutuivat hetkeksi, B:n antaessa lopultakin itsellensä luvan rentoutua hetkeksi. Se oli ollut liikkeessä lähes tauotta sen jälkeen kun oli kohdannut veljensä, enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan kuulemistaan asioista. Nyt se oli hiljalleen sisäistänyt väistämättömät faktat, oriin rakas sisko oli kuollut ja veli oli.. Noh ehkä elossa, mutta myös vihasi B:tä eikä ollut aivan täysin järjissään. Kukapa olisi ollut niiden koettelemusten jälkeen joihin veli oli joutunut.

Hetkellisesti B joutui lähes lamauttavan häpeän ja katumuksen kouriin, kunnes muisti Korpin. Rastapäinen tamma oli ilmestynyt chadraoriin elämään juuri oikeaan aikaan, jokin toisessa oli saanut sulkasiiven olon paremmaksi. Aivan kuin tätä olisi ymmärretty. Mutta nyt tammakin oli kadonnut ja juuri siksi ori olikin viettänyt liikkeellä kaiken hereillä olo aikansa. Se oli etsinyt rastapäätä chadrojen alueilta, jopa vaarallisesta sademetsästä sekä hylkiöiden mailta, vaikka sieltä kiinni jääminen olisikin merkinnyt rangaistusta.

Jokin sai ruskeankirjavan oriin terävöitymään mietteistään, se ei ollut mikään luonnon tuottama ääni vaan toinen hevonen. B antoi katseensa uudestaan hipoa edessään avautuvaa maisemaa, oliko se todella jättänyt huomioimatta kokonaisen hevosen? Paikaltaan se ei kuitenkaan nähnyt ketään. Ääni kuului uudestaan, joku oli selvästi pulassa, muuten kukaan ei uskaltautuisi möykkäämään moisella tapaa tälläisenä aikana. Varsin sulavasti chadra levitti siipensä, ponnistaen vaivattomasti lentoon suunnaten äänen suuntaan.

Muutaman voimakkaan siiven iskun jälkeen oriin silmiin osui varsin mutainen sulkasiipinen tamma. Tämä oli selvästi hyvin nuori ja ehkä juuri kokemattomuuttaan ei ollut katsonut mihin oli jalkansa tunkenut. B lensi nuorikon ohi, tarkastellen maata tämän ympärillä, laskeutuen lopulla hieman etäämmälle varsin eläväisen oloisesta tapauksesta.
"Rauhoitu, reuhtomisesi vain pahentaa asiaa." ori huomautti vakaan värittömällä äänellä, vaikka epäilikin toisen jo vajonneen jonkin asteisen hysterian kouriin. Ainakin tämän liikkeet viestivät hiljalleen päätä nostavasta pakokauhusta, joka iskisi heti kun adrenaliiniryöppy hellittäisi.

B:n siniset silmät tutkailivat tilannetta nyt tarkemmin, sen samalla laskostaessa siipensä paikoilleen. Nuori tamma oli temponut itsensä tiukasti maan syleilyyn, ilman apua toisella ei olisi mahdollisuuttakaan päästä irti. B voisi auttaa, mutta sen piti varoa jäämästä itse liejun syleilyyn.

Viha. Melian jokainen lihas taisteli uupumatta, saadakseen hennot jalat irti mudasta. Suu haukkoi happea ja keuhkot olivat revetä liitoksistaan - raidallinen ei välittänyt. Koko näkökenttä oli puhtaan raivon sumentama, eikä tamma nähnyt saatika kuullut mitään muuta kuin oman puuskutuksensa ja veren villin kohinan päänsä sisällä. Jos olisi ollut mahdollista, Melia olisi tappanut luontoäidin. Ei tulvaa, ei märkää aroa. Ei märkää aroa, ei mutaa, ja ei mutaa, ei ongelmia! Tamma kiljaisi. Siivet räpyttivät ilmassa vimmatusti, tuloksetta.

Sitten tumman pilviharson välistä putosi yksi pisara. Toinen. Melia tunsi kasvoillaan, puristaen silmänsä kiinni. Tämä oli tosiaankin, niin ironista kuin se olikin, viimeinen pisara. Raidallinen puhkesi äänekkääseen kiljuntaan, edelleen pyristellen paikoillaan. Muta ei antanut periksi, mutta ei antanut Meliakaan.

- Pakkoko on kuivaa maata ja eläimiä kastella, kusisit mereen ämmä!! KALOJA TUSKIN HAITTAIS!

Luovutus. Kiljunnan jälkeen tamma tunsi, kuinka jokainen osa tämän kehossa huusi lepoa. Vaati pyristelyn lopettamista, vaikka ankara työnjohtaja raidallisen pääkopassa sanoikin muuta. Käski jatkamaan. Tälläkertaa kunto sanoi kuitenkin rajan kaikelle, Melian valahtaessa maahan voimattomana. Mutaa roiskui ympäriinsä, kun muuten niin vaalea tamma kaatui rähmälleen, puuskuttaen kuin viimeistä päivää. Oli jo ylipäätään ihme, ettei nuoren sydän ollut vielä pettänyt - niin kauan ja voimakkaasti tämä oli irti pyristellyt. Nyt Melia ymmärsi, että oli olemassa oikeasti tätä suurempi ja vahvempi voima. Muta.

Tamman silmissä pyöri, kaikki näytti sekavalta. Jostain kaukaa oli kuulunut jopa ääniä, mutta raidallisen korviin ne olivat kuulostaneet samankaltaiselta kuin tuuli tai veden ropina vesilätäköihin. Millään ei ollut mitään väliä, milloinkaan ei Melia näkisi enää päivänvaloa. Tähän rasitukseen se kuolisi parissa tunnissa, elleivät pedot ehättäisi ensin. Sulkasiipi parahti kovaan ääneen.

- Mä oon ihan liian nuori kuolemaan! Hysteerinen Melia levitti toisen siiven kasvojensa eteen, puhjeten sitten lohduttomaan itkuun. Mutaa turkissa, keho maitohapoilla ja kohta varmasti halvaannuksissa.. Sisäisiä vaurioita, henkistä kärsimystä lukuunottamattakaan.. !! Eihän tamma edes haluaisi elää vaikka selviytyisikin. Tästähän tulisi tyystin invaliidi, vajaatoimintoinen.. Kestivätkö siivetkään enää lentämistä? Melian oli pakko, aivan pakko kuolla. Sittenkin!

Epätoivo. Sykkeelle ei tuntunut tulevan tasausta. Sydän hakkasi niin lujaa, että pian rinta antaisi periksi. Oliko se mahdollista? Että sydän pamppailisi tiensä ulos kehosta? Tuskin. Vaan mistään ei voinut olla varma. Melia ei saanut loppua kyynelilleen - tämä kiljui aina välillä, hokien kuinka epäreilu maailma on ja kuinka paljon tämä vihasikaan elämää. Itseasiassa raidallinen ei ollut koskaan halunnutkaan elää. Aivan, Hautalintu oli lupaa kysymättä saattanut Melian maailmaan. Kukaan ei ollut ikinä kysynyt, haluaako tamma tähän julmaan maailmaan. Ja vastaus olisi ollut ei. Tai ainakin jos tulvat olisivat olleet väistämättömät.. Sulkasiipi potkaisi ainoalla irtonaisella jalallaan mutaa, viskoen häntäänsä villisti.

- Vihaan mutaaaaaaAAA!

Juuri kuten B oli aavistellutkin; tamma oli hysteerinen. Paitsi että se jätti huomiotta oriin kehotuksen rauhoittua, se teki täysin päin vastoin ja riehui entistä pahemmin. Ori olisi ehkä ollut huvittunut toisen reuhtomisesta, ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Toinen oli ilmiselvästi raivoissaan jollekulle ja pyristelynsä lopuksi se avasi ilmiselvän suuren suunsa kiroten jotakin.. tai jotakuta alimpaan helvettiin. Kova äänisyydestään huolimatta nuorikko ei saanut mitään aikaiseksi, vaan tämän jalat olivat tukevasti kiinni mudassa, luultavasti entistäkin tiukemmassa.

Ori suojasi itseään uudestaan alkaneelta sateelta siivellään vilkaisten taivaalle, pilvet olivat synkkääkin synkemmät, eikä lisävesi auttanut nuoren raidallisen tilannetta. Kuten ei tämän taistelun seuraava vaihekkaan; toinen rysähti alas maansa myyneenä. Tämä hetkellinen pysähtyminen antoi B:lle hieman aikaa tutkailla tammaa paremmin. Mudan alta pilkotti hieman valkoista pohjaa, jota rajasivat luultavasti hopeiset raidat. Nuorikon jalat olivat lähes naurettavan pitkät tämän muuhun kehoon verrattuna, joskin toinen oli muuten hyvin piskuinen. Tamma ei kuitenkaan ollut hentoinen, ehei, tämän kehossa oli jotain jämäkkyydestä viestittävää. Puhdasverinen chadra toisen mitoissa olisi näyttänyt siltä kuin tuuli olisi voinut puhaltaa tämän jaloiltaan, mutta ei tämä. Se sai oriin mietteliääksi, samalla kun mudan uhri siirtyi kamppailunsa seuraavaan vaiheeseen.

Lohduton itku sai B:n pyöräyttämään silmiään, se oli jo ehtinyt tammaa seuratessaan tajuta tämän olevan ylidramaattinen persoona joka taatusti nautti teatraalisuudesta. Oriille alkoi riittää toisen höpertäminen, se vei tammalta turhaa energiaa.
"NYT LOPETA TUO REUHTOMINEN JA RYHDISTÄYDY!" B ärjäisi, sen tarvitsi harvoin korottaa ääntään, mutta toisen alkaessa riuhtoa epätoivoisesti se tiesi liian hyvin ettei rauhallinen kehotus enää tepsisi. Oriin äänenpaino viestitti korkeasta auktoriteetista, ylemmyydestä joka siltä tuli luonnostaan, kiitos kasvatuksensa ja koulutuksensa.

(tää olis ollu niin parempi ja pitempi jos kone ei olis syöny ensimmäistä :''C )