Pääsivu
Se maailma jonka Redjan tunsi, oli täynnä värejä.
Vihreä niitty ja sen miljoonat keltaiset kukat. Auringossa kimaltava syvän sininen meri, jonka aallot paiskasivat vasten kullanhohtoista rantaa. Valkoiset pilvet kirkkaan sinisellä taivaalla. Verenpunaiset ruusut karussa vuoristossa. Tumman vihreä sammalpeite aarnimetsässä, jossa vuosisadan surullisin rakkaustarina sai alkunsa. Toinen toistaan kirkkaampia ja merkityksellisimpiä värejä, joiden pohjalta koko Lorania oli rakentanut arvonsa. Ja ne arvot olivat romahtaneet kuin sortuva kallio kuohuviin aaltoihin loputtoman harmauden myötä.
Redjan tiesi omistavansa silmät, jotka kiinnittivät kenen tahansa huomion. Kirkkaan sähkönkeltaiset, jotka tilanteesta riippumatta näyttivät pistäviltä ja salamoivilta. Harmaa oli kuitenkin kaikkialla. Se oli alkanut vain muutamasta pilvestä, leviten sitten viikkojen aikana koko Loraniaan. Sitä myöten myös sotakapteenin silmiin. Kipinät olivat poissa, sillä harmaa oli tappava - se otti kaiken itselleen, heijastamatta enää elämäniloa vaan kuihduttaen, riuduttaen ja raiskaten pois. Kyllä, jos Redjan nyt katsoisi itseään, näkisi tämä kuvajaisellaan samat silmät kuin vuosia aikaisemminkin. Samat silmät, jotka katsoivat ensi kertaa maailmaa vuosikymmen sitten. Yhä keltaiset. Mutta siitä ei ollut kyse. Harmaa ei muuta, vaihda tai häilytä. Se syö sisältä päin.
Sotakapteeni astui askeleen pehmeällä sammalpohjalla. Sammal ei ollut enää syvänvihreää, ei niin kuin silloin, kun vakooja oli ilmestynyt metsään. Hapuillut tietänsä eteenpäin, luullut tekevänsä palvelusta chadroille. Sammal oli tummaa, vetistä ja upottavaa. Harmaa oli vienyt sen, niin kuin kaiken muunkin metsässä. Huuhtonut mukanaan, rankaissut. Musta tunsi kasvoillaan valuvat vesipisarat yksitellen, kun ne noroilivat poskia nuollen maahan. Paljon oli tapahtunut. Paljon oli muuttunut Loraniassa niistä ajoista, jolloin Redjan vasta nimitettiin virkaansa. Suuren päivän jälkeen aurinko oli paahtanut, lämmittänyt uuden sotakapteenin kehoa ja mieltä. Mutta aurinko oli myös polttanut, kertonut, että harmaa saapuisi. Ei ehkä tänään, ei ehkä huomenna. Mutta saapuisi, tulisi ja veisi kaiken. Ei vain maallisen, vaan myös henkisen.
Redjan veti syvään henkeä. Sillä oli riisuttu olo, haavoittuvainen ja heikko. Kukaan ei ollut koskaan kertonut, miten toimia rikkinäisen sydämen kanssa. Paikkaaminen oli mahdotonta, sillä musta ei ollut sydänkirurgi. Kukapa olisikaan ollut. Parsia tämä ei osannut, ei edes liimata. Vakooja oli jättänyt parantumattoman haavan orin sydämeen, eikä kipu ollut vieläkään hellittänyt. Harmaa tiesi sen. Se halusi iskeä silloin, kun ajat olivat vaikeimmat. Näyttää, että elämässä oli muutakin. Sotakapteeni nosti katseensa taivaalle, antoi sateen paiskata kasvojaan. Tämä tunsi harmaan. Se laskeutui taivaalta hivellen jokaista kohtaa Redjanin kehossa, ilkkuen ja nauraen. Ori oli ollut heikko.
Koska harmaa ei tuntenut armoa, ei tuntenut sotakapteenikaan. Tämä levitti nahkaiset siipensä, polkaisi vauhtia maasta ja valtavalla loikalla hyppäsi etujalat edellä haurasta aarnipuuta päin. Puu ei antanut periksi, mutta kuori antoi. Redjan puuskutti, korvat tiukasti niskassa. Koska harmaa oli ja ei ollut, sille ei voinut kostaa. Sitä ei voinut satuttaa, sille ei voinut puhua. Sitä täytyi käsitellä vain oman päänsä sisällä - se saattoi ahdistaa, mutta sen täytyi antaa voittaa. Sillä harmaa oli kaikkialla. Sotakapteeni vetäytyi kauemmas, katsoen aarnipuun vahingoittunutta pintaa. Syvä jälki todennäköisesti tappaisi puun myöhemmin, hitaasti ja ajan kanssa. Musta painoi silmänsä kiinni, kuunnellen sateen ropinaa.
- Sattuu niin perkeleesti.. Redjan mutisi huuliensa välistä, katsellen mustaa filmiä päänsä sisällä. Hetkessä alitajunta haki tutut kasvot, joiden katselemisesta oli tullut orille jo pakkomielle. Vakooja. Syvä huokaus täytti metsän hiljenevän sateen sijaan. Samassa, ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, pilven reuna rakoili. Valoa ei päässyt paljoa, mutta harmaa oli rikkoutunut. Harmaa oli voittanut. Sotakapteenin silmäkulmasta valui yksi suolainen ja katkera kyynel.
- Ymmärräthän, että rakastan häntä, Eve? Musta sanoi katkonaisesti, avaten sitten silmänsä. Suuri kivi vierähti tämän rintakehältä, ja orin oli pakko haukkoa happea. Harmaa oli sade, tuuli ja pilvet. Harmaa oli myrsky, joka oli piiskannut Loraniaa pitkän aikaa. Harmaa oli tunne, joka piti sotakapteenia lukkiutuneena omaan maailmaansa. Harmaa oli suru tämän silmissä, mielessä ja ajatuksissa. Harmaa oli kaikkialla, nyt, ikuisesti ja aina, mutta harmaa ei ollut voitettuaan enää tärkein.
Harmaa oli Redjanin rakkaus, harmaa oli Eve.
Redjan poistuu!
Vihreä niitty ja sen miljoonat keltaiset kukat. Auringossa kimaltava syvän sininen meri, jonka aallot paiskasivat vasten kullanhohtoista rantaa. Valkoiset pilvet kirkkaan sinisellä taivaalla. Verenpunaiset ruusut karussa vuoristossa. Tumman vihreä sammalpeite aarnimetsässä, jossa vuosisadan surullisin rakkaustarina sai alkunsa. Toinen toistaan kirkkaampia ja merkityksellisimpiä värejä, joiden pohjalta koko Lorania oli rakentanut arvonsa. Ja ne arvot olivat romahtaneet kuin sortuva kallio kuohuviin aaltoihin loputtoman harmauden myötä.
Redjan tiesi omistavansa silmät, jotka kiinnittivät kenen tahansa huomion. Kirkkaan sähkönkeltaiset, jotka tilanteesta riippumatta näyttivät pistäviltä ja salamoivilta. Harmaa oli kuitenkin kaikkialla. Se oli alkanut vain muutamasta pilvestä, leviten sitten viikkojen aikana koko Loraniaan. Sitä myöten myös sotakapteenin silmiin. Kipinät olivat poissa, sillä harmaa oli tappava - se otti kaiken itselleen, heijastamatta enää elämäniloa vaan kuihduttaen, riuduttaen ja raiskaten pois. Kyllä, jos Redjan nyt katsoisi itseään, näkisi tämä kuvajaisellaan samat silmät kuin vuosia aikaisemminkin. Samat silmät, jotka katsoivat ensi kertaa maailmaa vuosikymmen sitten. Yhä keltaiset. Mutta siitä ei ollut kyse. Harmaa ei muuta, vaihda tai häilytä. Se syö sisältä päin.
Sotakapteeni astui askeleen pehmeällä sammalpohjalla. Sammal ei ollut enää syvänvihreää, ei niin kuin silloin, kun vakooja oli ilmestynyt metsään. Hapuillut tietänsä eteenpäin, luullut tekevänsä palvelusta chadroille. Sammal oli tummaa, vetistä ja upottavaa. Harmaa oli vienyt sen, niin kuin kaiken muunkin metsässä. Huuhtonut mukanaan, rankaissut. Musta tunsi kasvoillaan valuvat vesipisarat yksitellen, kun ne noroilivat poskia nuollen maahan. Paljon oli tapahtunut. Paljon oli muuttunut Loraniassa niistä ajoista, jolloin Redjan vasta nimitettiin virkaansa. Suuren päivän jälkeen aurinko oli paahtanut, lämmittänyt uuden sotakapteenin kehoa ja mieltä. Mutta aurinko oli myös polttanut, kertonut, että harmaa saapuisi. Ei ehkä tänään, ei ehkä huomenna. Mutta saapuisi, tulisi ja veisi kaiken. Ei vain maallisen, vaan myös henkisen.
Redjan veti syvään henkeä. Sillä oli riisuttu olo, haavoittuvainen ja heikko. Kukaan ei ollut koskaan kertonut, miten toimia rikkinäisen sydämen kanssa. Paikkaaminen oli mahdotonta, sillä musta ei ollut sydänkirurgi. Kukapa olisikaan ollut. Parsia tämä ei osannut, ei edes liimata. Vakooja oli jättänyt parantumattoman haavan orin sydämeen, eikä kipu ollut vieläkään hellittänyt. Harmaa tiesi sen. Se halusi iskeä silloin, kun ajat olivat vaikeimmat. Näyttää, että elämässä oli muutakin. Sotakapteeni nosti katseensa taivaalle, antoi sateen paiskata kasvojaan. Tämä tunsi harmaan. Se laskeutui taivaalta hivellen jokaista kohtaa Redjanin kehossa, ilkkuen ja nauraen. Ori oli ollut heikko.
Koska harmaa ei tuntenut armoa, ei tuntenut sotakapteenikaan. Tämä levitti nahkaiset siipensä, polkaisi vauhtia maasta ja valtavalla loikalla hyppäsi etujalat edellä haurasta aarnipuuta päin. Puu ei antanut periksi, mutta kuori antoi. Redjan puuskutti, korvat tiukasti niskassa. Koska harmaa oli ja ei ollut, sille ei voinut kostaa. Sitä ei voinut satuttaa, sille ei voinut puhua. Sitä täytyi käsitellä vain oman päänsä sisällä - se saattoi ahdistaa, mutta sen täytyi antaa voittaa. Sillä harmaa oli kaikkialla. Sotakapteeni vetäytyi kauemmas, katsoen aarnipuun vahingoittunutta pintaa. Syvä jälki todennäköisesti tappaisi puun myöhemmin, hitaasti ja ajan kanssa. Musta painoi silmänsä kiinni, kuunnellen sateen ropinaa.
- Sattuu niin perkeleesti.. Redjan mutisi huuliensa välistä, katsellen mustaa filmiä päänsä sisällä. Hetkessä alitajunta haki tutut kasvot, joiden katselemisesta oli tullut orille jo pakkomielle. Vakooja. Syvä huokaus täytti metsän hiljenevän sateen sijaan. Samassa, ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, pilven reuna rakoili. Valoa ei päässyt paljoa, mutta harmaa oli rikkoutunut. Harmaa oli voittanut. Sotakapteenin silmäkulmasta valui yksi suolainen ja katkera kyynel.
- Ymmärräthän, että rakastan häntä, Eve? Musta sanoi katkonaisesti, avaten sitten silmänsä. Suuri kivi vierähti tämän rintakehältä, ja orin oli pakko haukkoa happea. Harmaa oli sade, tuuli ja pilvet. Harmaa oli myrsky, joka oli piiskannut Loraniaa pitkän aikaa. Harmaa oli tunne, joka piti sotakapteenia lukkiutuneena omaan maailmaansa. Harmaa oli suru tämän silmissä, mielessä ja ajatuksissa. Harmaa oli kaikkialla, nyt, ikuisesti ja aina, mutta harmaa ei ollut voitettuaan enää tärkein.
Harmaa oli Redjanin rakkaus, harmaa oli Eve.
Redjan poistuu!
